tiistai 23. maaliskuuta 2010

Ajatuksia matkan varrelta

Amerikka ja elämä autossa mantereen halki. Namibia ja elämä kehitysmaan keskellä. Monta mahdollista vaaraa, muttei yhtäkään vaarallista tilannetta. Ruotsissa kohtasimme yllätyksen. Kävimme kiipeilemässä keskuksessa, jonka pihalla oli iso yleinen parkkipaikka ja paljon ihmisiä. Kaikesta huolimatta joku murtautui autoomme keskellä päivää, rikkoi toisen takaikkunan ja varasti kameran sekä VAATTEITA. Jälkeenpäin saimme kuulla, että moinen toiminta ei ollut uutta kyseisellä parkkipaikalla. Pitkäkyntisen ahnaat silmät olivat mitä luultavimmin kiinnittyneet pukupussiimme, joka lepäsi päällimmäisenä. Tietokone ja käsilaukku olivat jääneet samalle penkille koskemattomina. Ei auttanut kuin tehdä rikosilmoitus, korjauttaa auto, ottaa yhteys vakuutusyhtiöön ja harmitella asiaa. Vaatteet ja järkkäri on materiaa, mutta hartaasti harkittua ja etsittyä sellaista, jonka tilalle on vaikea samanlaista löytää. Useiden tonnien tappio ja kiukustunut mieli tapahtuneesta. Ruotsi, turvallinen pohjoismaa, minkäs teit!

Kuka varastaa elektroniikkaa ja vaatteita? Olimme hetkeä ennen käyneet läheisellä markkinapaikalla, jossa tunsimme olevamme kuin ulkomailla. Alue oli täynnä maahanmuuttajia, jotka ostivat ja myivät. Tuotteina oli vaatteita, suomalaisia pussilakanoita, elektroniikkaa ja elintarvikkeita. Jokaista tuntui olevan yksi kappale eikä tavara ollut uutta, mikä laittaa miettimään niiden alkuperää. Ironista kyllä, saattaisi meidänkin järjestelmäkamera, kalliit makuualustat, iso valikoima urheiluvaatteita sekä teetetyt juhlapuvut roikkua jossakin myyntikojussa seuraavana päivänä. Emme kuitenkaan jääneet odottelemaan seuraavan päivän myyntihetkiä, vaan ajelimme illaksi laivaan kohti Saksaa ikkuna teipattuna.

Aluksi tuntui hyvältä käydä kyseisellä markkinapaikalla ja Jouni totesikin, että täällähän maahanmuuttajat elävät omalla tavallaan, aivan kuin omassa maassaan! Normaali ruoka ja välttämättömät asiat ostetaan markkinoilta, vaikka samaa tavaraa saa kaupasta ja paikka oli täynnänsä keskenään juttelevia iloisia ihmisiä. Meistä tuntui kun olisimme itse olleet vieraasta maasta ja kulttuurista. Onko hyvä, että maan sisälle syntyy paikallisesta paljon poikkeava alakulttuuri, jossa maahan muuttaneet elävät omilla ehdoillaan eivätkä integroidu yhteiskuntaan? Yhteisössä on sekä hyvät että huonot puolensa. Vahva oman kulttuurin sisältä syntynyt yhteisö on voimavara, mutta toisaalta este soluttautua uuteen kulttuuriin. Estämmekö me maahan muuttaneiden sopeutumista yhteiskuntaan, työpaikan saamista, hyväksytyksi tulemista ja olemme osaltaan syyllisiä alakulttuurien syntyyn hyväksymällä kaiken sellaisen maahanmuuttajien tavat, jotka eivät välttämättä edistä yhteiskuntaan integroitumista? Mikä ajaa ihmisen rikollisuuteen maassa, jossa kaikki on hyvin? Onko helppo käyttää hyväksi maata, johon ei tunne kuuluvansa?

Mitä jos maahanmuuttajan perintö kertoo, että rikasta valkoista voi käyttää hyväksi ja yhteiskunnasta saa ottaa kaiken hyödyn vastaan antamatta itse mitään takaisin? Kuinka moni ajattelee, että yhteiskunnan työssäkäyvä osa maksaa muiden lystin? Miten kierteen voi katkaista? Miten saisimme lisää ystävällisiä sekä kohteliaita maahanmuuttajia, jotka tekevät oman osuutensa yhteiskunnan eteen? Niitäkin löytyy ja heille antaa mielellään luvan tulla maahan. Yhteiskuntamme näkee tärkeänä sen, että maahanmuuttajat integroituvat maahamme, helpottavat työtilannetta ja ottavat sen arvot omiksi arvoikseen, mutta mikä on avain siihen, että näin käy?

Saksanmaan tehokas järjestelmällisyys on tullut tutuksi. Auto korjattiin neljän tunnin sisällä maahan saapumisesta ja nyt se nielee iloisesti Autobahn-kilometrejä. Lumilautamatka viivästynee hieman, kun sen eteen pitää ensin käydä ostoksilla, mutta hyvillä mielin olemme Saksassa. Kukaan ei ole ennen varastanut meille yhtä tärkeitä asioita, joten kokemus sekin tunnetasolla.




Ruotsin kiipeilykeskuksessa on enemmän high-techia.





keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Thö next plan

Tänään pöhisee punainen automme sisään laivaan ja aamuksi Tukholmaan. Me olemme kanssa kyydissä ja ajamme menopelimme Tukholmasta Göteborgin lähelle sukulaisiin ja kaverin häihin. Sieltä matka jatkuu Keski-Eurooppaan. Alpeille laskemaan laudalla, ehkä Slovakiaakin, muutaman kaverin luo ja lopulta pidemmäksi ajaksi Tsekin rajan lähelle Hainicheniin. Siellä YWAM base ja Oregonin kaltainen seikkailukeskus. Luvassa ainakin King's Kids leiri ja muita lastenleirejä, perheille suunnattua toimintaa, nuorille järkättyjä lyhyitä kursseja ja toivottavasti myös aviopareille. Heidän keskuksen voimavarana tuntuisi olevan erilaisille ryhmille räätälöidyt toimintapäivät, joissa hyödynnetään tiimiaktiviteetteja ja kiipeilyä. Ja pian meitäkin.

Auto on pakattu tiiviiksi, mutta samalla täydeksi. Laskupaikat ja kiipeilykalliot kutsuvat kahta matkaajaa työn ohella. Saksalaistuminen käynnistyköön. Warte auf Deutscland, jetzt kommen wir!

Jounin terveiset: Ich heisse Jouni. Bratwurst, bitte!
Mari huokaisee ja pyörittää päätään makkarapötikän edessä.