Onnellisesti kotona

Aamuisessa Tukholmassa levitettiin nurmikkorullia kuninkaan linnan eteen ja kaupunkia oltiin sulkemassa monin portein. Sukkuloimme kuitenkin katsomaan kuninkaallisen hääparin vihkipaikkaa valtaisien kuvaustornien keskelle huolimatta siitä, että poliisi halusi varmistaa onko automme meidän vai kenties lainassa parkkeeratessamme kungliga slottetin kylkeen. Häähumu jäi kuitenkin kokematta paikanpäältä, sillä laiva kutsui kohti Suomen Turkua.

Aloitimme edellisen vuorokauden kello 05.50 keskeltä Itä-Saksaa, nappasimme ruotsalaisen kaveripariskunnan Berliinistä matkaseuraksi ja jatkoimme lautalla skandinaaviselle maaperälle. Iltapalastimme kavereilla, yövyimme kaksi tuntia ja aloitimme yöllisen matkanteon Tukholmaan. Tuntui hassulta, että aurinko porotti hiljalleen jo neljän jälkeen yöllä ja jouduimme käyttämään aurinkolaseja! Yöllisestä matkanteosta Marilla ei ole montaa muistoa kauniin sumun ja sen välistä pilkistävien auringonsäteiden lisäksi, mutta Jouni osti huoltoasemalta eläköityneen yökahvin. Autokin taivalsi iloisen tasaisesti, koska olimme tulleet pohjoisen vauhtivyöhykkeelle, jossa maksiminopeus oli 120 km/h. Nyt saamme unohtaa Saksan autobaanat, joissa keskinopeus lähenteli 150 kilometriä tunnissa.

Aika tarkkaan kaksitoista kuukautta matkaamista takana ja koti taas Tampereella haussa. Vaikea on sanoa, mitä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen, sillä monet kokemukset opettavat vasta paljon jälkikäteen kun elämä tuo uutta eteen. Koimme yhdessä seitsemäntoista maata, suurin osa kolmella eri autolla, joiden yhteinen kilometrimäärä lienee lähes 35-40 000. Ehkä voisi sanoa, että auringonlämpö, monet yhteiset tunnit autossa, kiipeilykallioilla sekä uusien ihmisten parissa ja eri kulttuureihin asettuminen antoi eniten. Koimme, että välivuotemme tässä vaiheessa elämää oli oikea päätös, sillä nyt se oli mahdollista ja monella tapaa vahvistava asia meidän elämässä.

Tärkeintä on kuitenkin tainnut olla meidän yhteisen liiton perustan vahvistuminen. Ei aina ollut helppoa viettää paljon aikaa kaksin ympäristössä, jossa pitää jatkuvasti päättää yhdessä mitä seuraavaksi, missä yötä tai mikä olisi kummallekin tärkeää, mutta ehkä juuri sen ajan kautta opimme toisistamme paljon. Ensinnäkään ei saa liian helposti olettaa ymmärtävänsä mitä toinen ajattelee tai tuntee jossain tilanteessa, jollei sitä yhdessä kommunikoi eikä kulmakiviä saa jättää lojumaan meidän välille, sillä ne vaikuttavat paljon tuleviin hetkiin. Pienet erimielisyydet varmasti korostuvat tällaisella matkalla, mutta ne myös opettavat toisesta paljon, sillä niiden kautta oppii kohtaamaan toisen paremmalla tavalla. Avioliitto on armoa, opettelua ja tärkeimmän asian näkemistä toisessa pienten asioiden keskellä.

Hauskaa on ollut viettää aikaa yhdessä erilaisilla valtateillä, uusissa maissa sukkuloidessa, majoittuessa auton takaluukussa tai pienessä teltassamme. Olemme kohdanneet monia ihmisiä, joiden kohtaaminen on ollut tärkeää. Olemme jakaneet paljon asioita yhdessä, opetelleet luottamaan (kiipeily on oiva laji avioparille ;), keskustelleet, auttaneet monia ympärillä olevia ja päässeet lukuisille rauhaisille paikoille lomailemaan yhdessä.

Erilaiset kulttuurit (vaikka olisivat vain EU-maissakin) opettavat näkemään asioita sekä kokonaisuuksia eri tavalla. Jokainen tavattu ihminen jättää jonkin jäljen ja avaa uusia tapoja ajatella tai nähdä omaa ympäristöä. Ehkä se on tällaisen matkan antia, koska meillä oli mahdollisuus tutustua joksikin aikaa uusien ihmisten elämään, oltiin sitten Amerikan ihmemaassa, Namibian aavikoilla, spartalaisilla kiipeilykalliolla tai järjestelmällisellä Saksanmaalla. Jokainen ihminen pärjää omalla tavallaan eikä se mitä itse ajattelee, ole aina ainoa tapa ajatella, elää tai kokea. Ajattelen, elän ja olen olemassa.

Kiva kun olet kulkenut matkalla mukana. Nähkäämme siis seuraavaksi kasvotusten!)



Kiipeämässä porukalla. Löydätkö Marin ja Jounin? (Vihje: sininen ja keltainen paita)

Tunnelmia Hainicheniin paluusta

Niin kuin aiemmin näpyttelimme, pakenimme Kreikanmaalle Saksan sadetta ja +5:ttä astetta. Jo tuhannen kilometrin jälkeen nautimme jatkuvista auringonsäteistä ja vähintään kolmen kymmenen asteen leppoisasta ulkolämpötilasta. Energiataso oli ihan uudella tavalla viritetty ja nautimme leppoisan lämpimistä auringonlaskuista kuumien päivien jälkeen. Yksi pieni sadekuuro koetti uittaa meidät, mutta aurinko kuivasi vauhdilla sen aiheuttaman tuhotyön.

Tunti ennen Hainichenin risteystä tilanne sai aivan uuden käänteen. Täysin samalla hetkellä kun ohitimme Saksinmaan tervetuloakyltin (alue, jolla myös Hainichen sijaitsee), ensimmäiset pisarat kastelivat tuulilasin. Tie oli hetkessä veden peitossa ja taivas tumman synkkä. Katsoimme toisiimme ja totesimme: ”Ei voi olla totta! Ei ihan oikeasti voi olla!” Minkä teki Hainichen. Kuulimme myöhemmin, että tänään oli ollut ensimmäinen puoliaurinkoinen päivä kahteen viikkoon…



Noh, täällä taas ja vielä parisen viikkoa. Matkan ajoitus oli parempi kuin osuva ja nyt olemme asennoituneet auttamaan täällä vielä jonkin aikaa ennen Suomen suveen paluuta. Ryhmiä on tulossa lähes joka päivä ainakin yksi, joten tekemistä riittää ja vielä haluaisimme tehdä muutaman kiipeilyreissun tuttujemme kanssa.

Kotimatkamme huipennus taisi olla Jounin syntymäpäivän aatto ja aamu, jotka vietimme Venetsian satukaupungissa. Tai siltä se ainakin tuntui. Ihan kuin taitava kirjailija olisi keksinyt kaupungin veden päälle, jossa ihmiset matkustavat metron sijaan täpötäysilla veneillä asemalaiturilta toiselle ja taksit ovat pikaveneitä, joissa on keltainen kyltti. Pienet kapeat keskiaikaiset kujat loppuvat laituriin tai pudotuksella kanaaliin ja kaupunkia kierrellessä on kuin labyrintissa, joka välillä johtaa onnekasta eteenpäin pieniä siltoja pitkin. Kapeilla kujilla saattoi vielä iltahämärässä kuvitella keskiajan asukkaat ja muutaman ohi vilistävän rotan. Omanlaisensa tunnelma jäi mieleen, ehkäpä palaamme parinkymmenen vuoden päästä sinne irtautumaan arjesta.


Taxi, anyone?



Paikallinen metrolinjasto.


Aikaisaamun tyyni Venetsia.

Suomalainen sauna saksalaisessa autossa

Saksalainen kansanautomme on laittanut meidät vaativien hetkien huomaan. Se on tainnut myös kohdata elämänsä haasteita viimeisten viikkojen matkalla.

Ajoimme eilen Italiasta Saksaan, noin tuhat kilometriä. Meidän vierestä sujahtaneet autot taisivat nähdä faraon ja faraon vaimon, joilla oli liehuvat pyyhkeet päänsä suojana. Välillä pyyhkeet lepattivat vauhdikkaammin, kun avasimme ikkunat. Ei muinaisajan pukeutumistyylimme johtunut siitä, että tukka olisi ollut märkä vaan kylmällä vedellä kasteltu pyyhe tuo yllättävän suuren virvoituksen yli yhdeksän tunnin ajomatkalla noin 40-asteisessa autossa.



Ikinä emme ole varsinaisesti haaveilleet sellaisista asioista kuten ilmastointi, mutta mustat kangaspenkit kahden viikon jatkuvassa auringonpaahteessa ja tuulettomassa kelissä toivat haaveisiin lisäpontta. Noh, tuskin Suomen suvi yltää samoihin lämpöennätyksiin yhtä useasti.

Auto on kestänyt ja palvellut mainiosti. Tänään se tosin irtisanoi jäähdytysletkunsa, mutta sai käsistään kätevän aviomiehen ansiosta nopeasti uuden tilalle. Kotimatka Hainicheniin meni joutuisasti ja Jouni puhdisti auton sopukoista sinne kertyneet karstat kaasuttamalla mukavalla pätkällä 176 kilometriin tunnissa.

Golfimme keskinopeus monella pätkällä.

Spartalaista voimaa ja atleettista rantalomaa

Kreikka on jäämässä vauhdilla taakse, sillä matkaamme Superfast-nimisellä laivalla kohti Italiaa. Makuualustat ja pussit on levitetty kokolattiamatolle yötä varten ja kokonaisen melonin loppu odottaa ulkona aamupala-aikaa.

Ehdimme kokea viimeisen viikon aikana monenlaista Kreikkaa omalla tyylillämme. Ajoimme päämantereen ympäri ja pysähdyimme lukuisilla rannoilla kirkkaine lämpimine vesineen, jylhillä ja vähemmän jylhillä kiipeilykallioilla, pienissä rantakaupungeissa ja vuoristokylissä sekä akropoliskukkuloilla (eli toisin sanoen kivimurikoiden hautuumailla), joita tuntui löytyvän lähes jokaisesta suuremmasta kylästä. Harmi vain, että lähes jokainen parituhatta vuotta vanha asutusalue on oppaamme mukaan tuhoutunut maanjäristyksessä. Vaikuttavia paikkoja kyllä löytyi, yksi niistä Ateenan akropolis modernin valtaisan kaupungin keskellä korkeimmalla paikalla sekä Spartan rauniot, joille kuvittelimme kulttuurin, joka keskittyi ruumiin harjoittamiseen. Pojat laitettiin jo 7-vuotiaana laitoksiin, joissa heidän kestävyyttään, ruumiillista harjoittamista sekä kilpailuhenkeä hiottiin. Sanottiinpa jossain, että äidit jättivät pieniä lapsiaan yksin pimeään, jotta heidän sisukkuutensa kasvaisi oikealla tavalla. Tiedä tuota, mutta se ainakin jäi mieleen spartalalaisesta kulttuurista, ettei heistä jäänyt jälkeen mitään kulttuurillisesti arvokasta ja se taisi olla aikansa ainut kulttuuri, jossa naiset vallitsivat yhteiskuntaa, jonka miehet kulkivat 60 ikävuoteen asti jatkuvissa sodissa muita kansoja vastaan. Miltähän se näytti siihen aikaan?

Paikalliset kiipeilijät saavat kiitoksen siitä, että lähes kaikkiin löytämiimme reitteihin oli merkitty alkuun reitin nimi ja sen greidi löytyi lähellä olevasta kyltistä. Eräs kalliorykelmä kukkuloiden keskellä antoi meille mukavan yön uudenkarheassa autiomökissä omassa yksinäisyydessämme. Tuntui hyvältä paistaa pienen ahkeroinnin jälkeen lettuja fetajuuston ja tomaatin kanssa iltapalaksi hiljaisessa luonnossa. Moni kallio tosin oli niin terävä, ettei sormien iho tahtonut kestää suurempaa könyämistä. Me emme siitä turhia huolineet, sillä kiipeily on meille mukavan haastava harrastus eikä niinkään verissäsuin tahkoamista. Meteoran nyppykivikon jälkeen oli kuitenkin mukava kiivetä ”normaaleja” sporttiseiniä, jossa pultit ovat noin kahden-kolmen metrin välein.

Teltan sai Kreikanmaalla kuulemma paikallisten mukaan laittaa minne lystäsi. Ei kai se virallisen kannan mukaan ole sallittua, mutta ei neljän kympin alueella ajaminen satasen letkassakaan taida sen sallitumpaa olla.. Tapasimme lukuisia karavaanareita, jotka parkkeerasivat julkisille rannoille ja niinpä mekin lyöttäydyimme seuraan katselemaan auringonlaskua teltan hyttysverkon takaa. Kuumin turistisesonki oli vielä edessä ja rauhaa riitti. Rauhaisten rantojen jälkeen koimme pienen shokin kun seilasimme lähisaarelle viettämään päivää ja yötä hotellissa rannan tuntumassa. Joka paikka oli täynnä pieniä putiikkeja, joissa myytiin rantaleluja, kortteja, matkamuistoja.. Kahviloista ja ravintoloista oli vaikea valita vain yhtä ja ranta oli yllättävän täynnä itsensä kärventäjiä. Suurin osa SUOMALAISIA. Eräs äiti kertoi, miten hän ei ole ikinä ollut mukavammassa rantapaikassa kuin nyt. Emme sanoneet mitään, mutta mietimme miten paljon enemmän näkee kun pääsee itse matkustamaan ja etsimään kauniita rauhaisia paikkoja. Toisaalta ihminen arvostaa valmista matkaa kun tulee keskeltä työelämää ja mikäs siinä kun kaikki tarvittavat palvelut ovat myös lähellä. Sitä reissua seurasi reissumme ensimmäinen sekä viimeinen vesikuuro, joka unohtui parissa tunnissa.

Tulevaisuudessa olisi mukana tulla uudestaan käymään Kreikkaan. Olemme luokitelleet itsemme wanna be-kiipeilijöiksi, koska suurin osa mukavimman näköisistä reiteistä on meidän taitotason yläpuolella ja siitä alkaa vasta kunnon kiipeäminen tässä maassa. Ehkä ideaali lomakohde työn ohessa sisältäisi meille aurinkoisen rannan lisäksi aktiivista kiipeilyä tai vesiurheilua ja sitä tämä maa pystyy tarjoamaan. Nyt vielä Saksaan pariksi viikoksi ja sitten kääntyy punainen kansanauto kohti meidän kotimaata. Juhannuksena nähdään :)

Paratiisikiipeilypaikka kukkuloiden syvennyksessä, lehtipuiden varjossa ja virtaavan joen vieressä.





Treeniä olympialaisten synnyinpaikalla. Marathon?


Spartalaista kisahenkeä ja voimaa etsimässä.


Lettukestit rannalla ilta-auringossa. Kreikkalaista fetaa, tomaattia ja mansikkahilloa.




Jounin kamu, jonka hän pelasti varmalta tieliikenneonnettomuudelta.