Hyvää joulua!

Pipo pysyy päässä ja aurinko omassa maailmassaan mut hyvä mieli on olla takaisin kotimaassa. Perjantaina vietimme viimeisen päivän +40ssä uima-altaalla, mutta jo lauantaina oli vastassa lumimyräkkä ja -15astetta pakkasen puolella. Kaksi eri maailmaa monella tavalla mut mukavalta tuntuu tulla jouluksi perheen luo.

Hyvää joulunaikaa, ruokahetkiä, perhehetkiä, lumileikkejä ja mitä tärkeää aikaa siihen kuuluu. Me aloitimme joulumme jo syömällä äidin tekemää herkkupiparitaikinaa kilon verran. Siitä ei koskaan ehditty leipomaan valmiita pipareita ;) Näihin tunnelmiin.

Afrikan tähtitaivaan alla

Istumme Windhoekissa, pääkaupungissa, illalla kirkkaan tähtitaivaan alla ja huomenna odottaa lähtö kohti koti-Suomea. Lämpöä yhdeksän aikaa vieläkin 30 kieppeillä. On vaikea uskoa, että Suomessa se voi olla jopa yhtä paljon toiseen suuntaan miinuksella. Mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia reissusta, mutta päällimmäisenä mielessä on: tulenko uudelleen tähän maahan, käymään tai jäämään pidemmäksi aikaa.

Ajoimme tänään autolla 200 kilometriä ja suurimman osan siitä noin 90km/h (120km/h tiellä). Kaikki autot ajoivat meistä ohi, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään. Taidamme olla ainakin jonkin verran afrikkalaistuneita, toivottavasti otamme jotain elämänasenteesta mukaan eväiksi kotiin. Ehkäpä kotona moni asia vie huomion, ajan ja olemisen vapauden, mutta voisi pyrkiä löytämään elämässä aikaa oikeille ja tärkeille asioille.

Tänään 17.12.2009 istumme tähtitaivaan alla Namibiassa ja tiedämme kaksi viikkoa eteenpäin mitä elämässämme tulee tapahtumaan. Meillä on luottavainen olo ja uskomme, että elämä jatkuu senkin jälkeen. Paljon on avoimia ovia auki, muttei meidän tule joka ovesta kulkea.

Joulunodotusta kaikille! Suomessa nähdään :)

Alla viime aikojen tunnelmia



Laskuvarjohyppy 3 kilometristä hiekkadyyneille. Marin ainakin 10 vuoden unelma.







Auringonlasku ja nousu dyynivuoristossa.

Oravannahkakaupoilla

Lähdimme tänään vanhankansan oravannahkakaupoille eli shoppailemaan perinteisellä tyylillä. Meillä oli mukana 4 muovikassia täällä käyttämiämme vaatteita sekä repullinen syömättä jäänyttä ruokaa. Epäilimme saammeko niillä vaihdettua itsellemme tuliaisia avoimelta markkinapaikalta, mutta huoli oli turha.

Heti kun astuimme kuorminemme autosta, luoksemme saapui iso joukko innokkaita myyjiä: ”You want to trade? Come to see my shop. We will trade.” Vastaanotto oli innokkaampi ja iloisempi kuin varakkaan näköisille käteisellä maksaville turisteille. Olihan meillä sentään laadukkaita vaihtoartikkeleita mukana.

Lupasimme vuoronumeroita myyjille ja kävelimme heidän perässään vuorotellen kojuille. Saalista saimme 6 pientä hippoa, 1 iso hippo, vati, ottimet, koru, elefantti ja kivestä kaiverrettu kirahvipatsas. Ja mitäs meillä oli: sandaaleja, parit naisten kengät, t-paitoja, shortseja ja tonnikalapurkista jauhopussiin. Parasta kaikessa oli, että kumpikin osapuoli jäi tyytyväiseksi. Emme olisi halunneet laittaa turistihintaa tavaroihin, jotka olivat kalliita. Nyt emme käyttäneet yhden yhtä kolikkoa. Vaihtotavarallamme oli kovempi arvo kuin uskoimmekaan. Jounin päältä lähti shortsit ja paita loppuvaiheessa. Kenkiä emme luvanneet emmekä reppua.

Kalatarina osa 5: Kalastamisen filosofia

Hiekkahai, kissakala, hopeinen kala –voiko kalastaja enää muusta uneksia? Kaikki tarttuivat shelliltä ostamiimme kalamarin syötteihin edellisviikolla. Aurinko oli laskemassa aaltojen taakse, kun heittelimme syöttejä ahnaisiin hampaisiin.



Ensimmäisenä syötin ahmaisi pitkä, lituska kala. Mikä ihme tuo on?, kyseli kalastajapari toisiltaan ja päätti selvittää asian viereisen kalastajan tietopankista. Sehän oli sand shark. Parikiloinen hiekkahai on vastuksena mielenkiintoinen, se tuntuu isommalta kuin todellisuudessa onkaan. Ei ollut polosta päivällisantimiksi, joten se päästettiin takaisin mataliin rantavesiin.

Kaksi hopeista kalaa, nimi katosi matkalla, luovi myös tiensä takaisin tyrskyihin. Toinen isomman tieltä ja isompi omalla voimallaan sekä liukkaudellaan Jounin kädestä.1659.

No mutta mikäs toi sitten on?, oli seuraava ihmetyksen aihe. Kala, jolla oli iso suu ja kookkaat viikset. Kärsivällinen ja opettavainen naapuri kertoi sen olevan kissakala. Not for eating ja myrkylliset evät. Eivät kaksi kissakalaammekaan päässeet ruokapöytään.

Lopetimme reissun hyvillä mielin: monta uutta kalaa, jännitystä, auringonlasku, Marilla hieno kivikokoelma, Jounilla uusi opittu kalastuslaji, mukavaa aikaa yhdessä. Tärkeintä ei ole saada päivällistä, vaan kuten Jounin kalastamisen filosofia toteaa:

Kalastaminen ei ole itse tarkoitus, vaan tarkoituksena on päästä ulos tuulettumaan, haistaa ja kokea meren humina, tuntea viima poskilla ja tehdä jotain teknistä, miehelle sopivaa. Itse kalastus on ajanvieton näkökulmasta tuloksetonta, mutta kokonaisuudessa se palvelee ihmisen monia tarpeita. Kalastusreissulla mies pääsee irroittamaan autoa hiekasta, saa tapella vaarallisen tuntuisia kaloja vastaan, jotka todellisuudessa voivat olla pieniä sinttejä ja kuluttamaan aikaa terveellisen ja turvallisen harrastuksen parissa. Milloin minusta tulee kalastaja –en osaa sanoa, mutta ajanvieton näkökulmasta kalastaminen ajaa tehtävänsä.

Mari allekirjoittaa miehensä ajatukset ja lisää, että naisena on mukava kävellä rantahiekassa, hengittää raikasta ilmaa, kerätä kauniita kiviä ja simpukoita (joita kaikkia Jouni ei lupaa kyllä kotiin täältä kantaa, pitää tehdä inventaario), ottaa valokuvia, jutella ja jännittää millainen kala vedestä aina välillä nousee.

Kalatarina osa 4

Nkurenkurun kalastusreissut ovat onnekkaasti takana. Ne huipentuivat lopulta maittavaan tiikerikalapäivälliseen. Puolitoistakiloinen kala sai makoisat täytteet ja kypsytteli itsensä nuotiolla. Lukuisista ruodoistaan huolimatta, kala tarjosi oivan makuelämyksen, jonka totesivat myös kalapariskunnan matkassa mukana olleet naapurit.

Nyt on innokkaat kalastajat päässeet uusille apajille: syvän veden kalastuspuuhiin Atlantin rannikolle. Niihin tyrskyihin ei riitäkään tutuksi tullut virveli, vaan se pitää korvata 2 kertaa pidemmällä kaltaisellaan. Onnemme potki kun löysimme kyseisen komistuksen suomalaisen koulun varastohuoneesta. Kävimme huoltoasemalla konsultointipuuhissa syöttien suhteen ja saimme matkaan isosilmäisiä läpinäkyviä pakastekaloja. Niillä pitäisi tulla komea saalis.


Kuinka ollakaan, kalamenestyksen takaava syöttipaketti unohtui naapuriperheen pakastimeen. Ei auttanut kuin kehitellä uusi herkkupala. Lopulta kalapariskunnan komeammalla puoliskolla välähti: Toissapäivänä oli kaupasta käteen tarttunut herkullisia makkaroita ja mielessään hän pohti, josko kalakin ymmärtäisi paremmin vahvan lihan arvon kuin mokomien pakastesinttien.

Rannalle suunnatessa oli aurinko jo päättämässä päiväänsä. Aaltojen pärskyessä rantaan, parivaljakko suunnisti rantahiekalle. Kalaa emme sillä kertaa saaneet, vaan hyrräkelan sotkuun, makkarat menetimme mereen ja naapurikalastajat antoivat toimintavinkkejä vastaisuuden varalle. Mieleen hiipi kuitenkin ajatus, josko kalat olisivat niin intelligenttejä, etteivät kapsahtaisi kuolleeseen lihaan, toisin sanoen jauhoihin muusattuun jauhelihapötköön.


Toivoa emme menetä, huomenna uudestaan.

Namibia 4x4 road trip

Avasimme tänään matkassa mukava kulkevan joulukalenterimme yhdeksännen luukun. Se onkin melkein ainut asia mikä muistuttaa joulusta, ellei ota huomioon kauppojen joulukoristeita.

Lähdimme Nkurenkurusta viikko sitten ja olemme matkanneet nelivetoautolla Namibian halki kohti etelää. Mukana matkassa teltta, patja, retkikeitin, kuivaruokaa, ylimääräinen polttoainekanisteri sekä lähes 50 litraa vettä. Ensimmäiset päivät saatoimme ajaa tunteja näkemättä yhtäkään vastaantulijaa, jollei satunnaisia lehmiä, vuohia tai autiomaahan sopeutunutta elefanttia lasketa. Välillä tienvierellä oli pieniä savikyliä ja paikalliseen asuun (eli pelkkä lantiovaate) pukeutuneita Himboja. Majoituimme omassa rauhassa erilaisilla camping paikoilla: yhdessä oli uima-allas, yksi oli autiomaassa vuorten keskellä. Ajelimme kaikessa rauhassa ja pidimme pieniä kahvitteluhetkiä matkan varrella.








Varapolttoainekanisteri on kova juttu. Polttoainetta kun ei aina ole päivämatkan päässä autiomaassa.



Pikkuhiljaa olemme ajaneet kohti rannikkokaupunkeja Swakopmundia ja Walvis Bayta. Autiomaan vuoret muuttuivat ensin aavikoksi, savanneiksi ja sitten tyhjäksi hiekkamaaksi ja dyyneiksi. Täällä onkin ihan eri meininki: jos olimme aiemmin harvinaisempi valkoihoinen näky valkoisella autollamme, täällä suurin osa on valkoisia ja rikkaita. Olemme toisin sanoen maan lomakaupungeissa. Toisaalta olemme nauttineet hiljaisuudesta, perinteistä ja rauhallisesta elämänmenosta paikallisten tummien keskellä, mutta toisaalta on kiva päästä näkemään taas kaupunkielämää ja harrastamaan omia juttuja. Jouni kävi testaamassa tänään rannikon leijakelit.

Koimme hauskan sattuman matkalla. Kävimme katsomassa turkishyljekommuunia matkalla rannikolle ja satuimme paikalle auttamaan perhettä, joiden auto oli sanoutunut irti yhteistyöstä. Yhteisvoimin espanjalaisten ja skottien kanssa työnsimme auton käyntiin ja siinä jutellessa paljastui, että perhe tulee meidän naapureiksi suomalaisen lähettikoulun taloihin. Niinpä olemme heidän kauttaan tutustuneet muutamaan muuhunkin perheeseen täällä ja viettäneet aikaa yhdessä. He sattuvat vielä olemaan Rundulta eli ihan läheltä Nkurenkurua. Me majoitumme suomalaisten lähettien talossa, 50 metriä aallokosta. Olohuoneesta on mahdollisuus ihailla auringonlaskua meren yllä. Ei hassumpi paikka viettää kesälomaa.


Paikallinen kimppakyyti.


Paikallinen jätteidenkäsittelylaitos meidän takapihalla lähtiessa. Kaikki mahdollinen roska palamaan kuopassa. Ei ehkä tehokkain tapa mut komea kokko tuli.

Kalatarina osa 3

Tällä viikolla kalastajasielut ovat kokeneet sekä tappion- että riemunhetkiä. Alkuviikosta kalastajapariskunta teki muutamia kävelyretkiä joen varteen kera virvelin. Mukana oli tukijoukkoina, heittoapuna ja henkisenä tukena naapurit talon kummaltakin puolelta. Vaikka joukko uutterasti heitteli ja kutsui saalista, jäi se kovin vaatimattomaksi.

Lohtuna oli sentään uusi laji: tilapia. Siitä ei kuitenkaan olisi tullut pannulla kuin maistipala, joten se pääsi vielä nauttimaan elämästä ja kasvattamaan kokoaan Nkurenkurun mestarikalastajan voittoisia retkiä varten.




Kalastushenki alkoi kuitenkin nousta perjantaisena iltapäivänä. Taivaalle oli kertynyt tiivis massa tummanuhkuvia pilviä, vettä ripotteli niskaan ja ukkonen jyrisi lähitienoolla. Kalastajapariskunta ei kuitenkaan säätä säikkynyt vaan varustautui matkaan sadetakeilla. Syöhän kala ahkerimmin sateella. Hetkeä aiemmin oli joessa pomppinut lukuisa kalaparvi, jonka inspiroimana kalastajat lähtivät kokeilemaan onneaan.

Heti ensimmäisellä heitolla uistimeen tarrasi ahnas kala. Se kuitenkin vain viritteli taistelua eikä ottanut jäädäkseen. Ukonilma, voimistuva sade, voimakas tuuli toivat tunnelmaa. Vaarallisemman lisän kalastamiseen toivat 5 virtahepoa, jotka pärskivät ja puhisivat muutaman kymmenen metrin päässä. Yksi virtahepo aukaisi koko kitansa ammolleen ja näytti vahvan hammasrivistönsä. Kalastajapariskunnan kauniimpi puolisko vahti korkeammalta niiden jokaista liikettä, kun se toinen puoli heitteli rantaviivalla.


Virtahepojen lähestyessä hitaasti uistinta, sitä lähestyi myös pahaa-aavistamaton vai lienikö varsin taisteluhaluinen tiikerikala. Kala näykkäisi muutaman kerran uistinta ja päätti lopulta nielaista sen suihinsa. Kauniimpi puolisko epäili kalan tarttumista koukkuun, mutta epäilys hälveni kun kala molskahti veden pinnassa. Siitä alkoi jännittävä taistelu.

Kalatarinamme päättyi onnellisesti: kala löysi uudet omistajansa sata metriä kotipihasta. Kolme naista sateenvarjoineen kävelivät läpimärän kalastajaparin ohitse ja kysyivät kalan hintaa. He olivat heti huomanneet komean saaliin ja tahtoivat nyt ostaa sen itselleen. Sanoimme, ettemme myy vaan annamme. Niinpä he päättivät jakaa sen kolmeen osaan ja läksivät hyvillä mielin kotia kohti kalan kiikkuessa mukana.

KESÄLOMA!

Koulu on loppunut ja kesäloma alkanut. Ihan mielellään viettää vuoden sisällä kaksi kesälomaa jos näin onnekkaasti on päässyt käymään. Oppilaat lähtivät koteihinsa ja opettajat tekevät viimeisiä hommia koululla.

Me tutustuimme tällä viikolla paikalliseen tapaan elää. Kävimme tutun tytön luona kylässä, joka asuu isossa majoista rakennetussa pihapiirissä. Yhteisössä asuu vanhemmat lapsineen, muutama lapsenlapsi ja serkku. Sen lisäksi pihapiiriin kuuluu lukuisa joukko kanoja, vuohia, lehmiä ja possuja. Niistä saa mukavaa lisätuloa aina välillä. Asukkaat viljelevät itse maissia, hirssiä (mahangua) ja papuja, joita syödään päivittäin. He osaavatkin käyttää mahangun tehokkaasti: aamulla ravitsevaa juomaa, päivällä löysää puuroa, illalla vahvempaa puuroa lihan tai kastikkeen kanssa ja kasvin varsista saa hyvät tarpeet katon rakentamiseen. Hyvältä maistui puuro ja täysi olo tulee hetkessä. Tuntui, että he elävät kokonaisvaltaista ja onnellista elämää, vaikka heillä ei meidän silmin nähtynä ole niin paljoa. Tyttö iloitsi siitä, että hän saa pian uuden majan huoneekseen –tai niin kuin me ajattelimme –omaksi taloksi :)






Hirssi jauhetaan raskailla puunuijilla hienoksi jauhoksi, josta tehdään juomaa ja puuroa.

Täällä Namibiassa on jännittävä viikonloppu käynnissä. Perjantain ja lauantain aikana äänestetään uudesta presidentistä. Presidenttiehdokkaita on jonkun virallisen näköisen paperin mukaan kymmenen paikkeilla, mutta hauskinta tässä kaikessa on se, että varsinaista oppositiota ei ole. Hallitseva puolue eli swapo on vahvoilla ja tekee täälläkin maaseudulla näkyvää kampanjaa. Swapon liput liehuu monissa majakylissä, ihmisillä on päällään swapon tunnusvärit, hatut ja mekot, julisteita on liimattu auton kylkiin – ja parasta meidän mielestä – aasien vetämän puisen kärryn kylkeen. Siinä oiva tapa saada puolueelle näkyvyyttä vedenhakumatkalla.



Rauhallista täällä kuitenkin on. Minkäänlaista mellakkaa ei näy ja ulkopuolinen katsoja näkee hyvin järjestäytyneen äänestyspaikan.

Juhlia ja eläimellistä arkea

Kalastus on ollut oiva sivu harrastus ja mahdollisuus päästä syvempään juttuun naapureiden kanssa. Mari on hoitanut koevalvontoja tämän viikon ja ensi viikolla alkaa kokeen tarkastukset. Koulu on kokeita, korjauksia ja arvosanojen antamista vaille tältä vuodelta sitten ohi.

Viime viikonloppuna lastasimme auton täyteen amerikkalaisia vapaaehtoistyöntekijäystäviämme Nkurenkurusta ja lähdimme neljän päivän lomalle kohti itäistä uloketta. Majoituimme kahden muun vapaaehtoisen luona, söimme hyvin, tutustuimme paikalliseen nuorisokeskukseen, jossa koulutetaan nuoria käytännön ammatteihin. Tutustuimme myös pyörätyöpajaan (Amerikasta tuodaan kontteja täynnä käytettyjä pyöriä, jotka paikalliset täällä korjaa ja myy eteenpäin).

Kävimme viikonlopun aikana pienellä game drivella eli luonnonpuistossa bongaamassa villejä luontokappaleita. Löysimme paljon jättikokoisia paviaaneja, kaikkia antiloopin näköisiä eläimiä, paljon vedessä röhkiviä ja pärskytteleviä hippoja, tiellä taistelevan kilpikonnaparin, 4 norsulaumaa, joista yksi käyttäytyi uhkaavasti meidän lähestyessä pienellä autollamme niiden keskelle. Meitä lukuun ottamatta, kaikki autossa olijat tunnistivat ahkerasti lintuja. He näkivät vaikka mitä, me vain kaksi lajia: pieniä ja isoja lintuja, muut oli kai siltä väliltä..






Perjantaina vietimme yhden tutun läksiäiset, hän palaa kahden vuoden jälkeen kotimaahansa. Yli sata vierasta oli kokoontunut juhlimaan tähtitaivaan alle. Puheita ja suuria sanoja viljeltiin paikalliseen tapaan noin kolmen tunnin ajan. Vaikka puheissa toistui samat asiat, niistä paistoi yksi ajatus läpi: ihmiset olivat kiitollisia niistä mahdollisuuksista ja projekteista, mitä tämän amerikkalaisen naisen kautta heille oli auennut. Työ ei ole ollut turhaa, mutta ehkäpä meidän rukous on, että se jatkuu naisen lähdöstä huolimatta tai tilalle tulee toinen vastuunkantaja.

Eilen vietimme thanks giving dinnerin täällä olevien amerikkalaisten kanssa. Vähän hymyilytti, että pitkääkö lähteä Namibiaan asti kokemaan thanks giving.

Viihdymme hyvin, mutta huomaamme odottavamme myös kotiinpaluuta: kumpikin on nähnyt unta Suomessa olosta ja meille tärkeistä ihmisistä. Kun on täällä vain suhteellisen lyhyen aikaa, niin näkee paljon asioita ja ihmisiä, joihin tietää ettei ehdi kunnolla luoda suhteita, eikä oikeastaan haluakaan, koska tietää ettei yhteydenpito oikein onnistu enää kotimaasta käsin. Tarpeita näkee paljon ympärillä, mutta niihin ei halua ottaa suurempaa kantaa, koska olemme täällä vain niin lyhyen aikaa emmekä pysty ratkaisemaan suurempaa ongelmaa. Tarvisi jonkun kantamaan vastuuta meidän lähdettyä ja viemään asioita eteenpäin. Autamme siinä, missä pystymme tällä hetkellä.


Erittäin toimiva laite Afrikkaan: aurinkouuni. Rakennettu puusta, maalista, lasista ja foliosta. Hyvin paistuu leivät ja ruoka. Paikallisten käytössä tosin vielä vieras.

Kalatarina osa 2

Sateisena tiistai-iltana Jouni nappasi virvelin olalleen, haastoi naapurin jenkkipojan mukaansa kalaretkelle kun Mari jäi leipomaan sämpylöitä ja kuivattelemaan itseään päivän rankkasateen jäljiltä.

Yhdessä he marssivat rantaan ja aloittivat reippaan heittelyn. Viehe juuttui kerran pohjaan ja Jouni joutui kahlaamaan kymmenisen metriä synkkään veteen. Sattunut tapaus ei kuitenkaan lannistanut kalamiehiä, pikemminkin sai heidät toivomaan suurempaa kalansaalista.

Parivaljakko suoritti paikanvaihdon ja kuinka ollakaan: toisella heitolla nappasi vieheeseen kiinni jonkinlainen kala. Siimaa kelautui virvelistä parikymmentä metriä ja Jouni kiristi jarrua ettei siima loppuisi. 50 metrin päässä molskahti kala ja miehet ymmärsivät, että nyt on tosi kyseessä.

Kala lipui onnellisten miesten kotisatamaan pitkän väsytystaistelun jälkeen. Eikä ollutkaan mikä tahansa sintti vaan hetken päästä kuvassa näkyvä komea tiikerikala. Koukku oli tarttunut vain yhdestä haarasta kalan suuhun ja oli aika heikosti kiinni.

Kalan uidessa rantaveteen, miehet huomasivat kalan olevan liian iso vedestä nostettavaksi. Sen terävät tappajahampaat olivat liian lähellä miesten hentoisia käsiä. Siksipä he ottivat läheisestä kanootista airon ja tainnuttivat kalan rantaveteen. Siitä he voimalla kiskoivat kalan rantaan ja irrottivat varovasti koukun.

Kalaretki päättyi vieheen menetykseen, mutta koulun huoltomiehen perhe sai tiikerikalasta oivan paistin.



Seuraavana päivänä paikallinen poika lähti Jounin kanssa etsimään kadonnutta viehettä, joka oli jäänyt pahasti pohjaan kiinni. Illalla miehet olivat katkaisseet siiman ja jättäneet siimanpään solmittuna rannalle. Viehe irtosi pohjasta kun parivaljakko lainasi puusta veistettyä kanoottia ja souti vieheen toiselle puolelle jokea.

Kalatarina osa 1

Olemme yöpyneet Vaasan mestarikalastajan luona ja häneltä löytyi kaapista virveli ja kaikenmoisia iskukykyisiä vieheitä. Hän antoi neuvoksi, että paikallisilla on kourassaan mato-onki, jolla saa suurimmat kalansaaliit. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan omaa onneamme rantaan.

Heti rannalle astuttuamme Mari kuuli valtaisaa loisketta ja polsketta heinikon takaisesta matalikosta. Jouni ei uskonut, vaan aloitti heittelemisen sadan metrin päässä joen alajuoksulla. Ei napannut muuta kuin kerran pohjaan.

Vartin kuluttua Jounikin siirtyi apajille ja ensimmäisellä heitolla nappasi. Eikä ollutkaan mikä tahansa fisu vaan terävähampainen hurja tiikerikala. Mari luuli miehensä kehittävän oivaa kalatarinaa, mutta niin vain nousi isohampainen eväkäs vedestä. Painoa noin 1600 grammaa. Tapettiin hellästi isolla kivenmurikalla.



Innostuimme heittelemään ja kuinka ollakaan, heti seuraavalla heitolla nappasi. Tällä kertaa Mari sai astua puikkoihin ja ujuttaa kalaa rantaan. Hämmästyimme kun 50 metrin päässä siimassa hypätä mäjäytti valtaisa kala. Se kuitenkin selätti meidät ja polski karkuun. Syyksi mies arveli säätäneensä virvelin jarrun liian kireälle. Se todistettiin seuraavalla heitolla kun uistin napsahti siimasta irti ja upposi.

Kala sai hyvän kodin naapuristamme, jonne sen ylpeänä kiikutimme (perkaamattomana..) Naapuri oli erittäin tyytyväinen, suuri kalanystävä kun oli. Me sen sijaan palasimme hyvillä mielin kotiin, otimme pakastimesta kalapuikkoja, kiehautimme lisukkeet ja nautimme kunnon ansaitun kalapäivällisen.

Uskalla unelmoida ammattilaisten kanssa!

Aurinko armas kuivas satehen...

Säitä pitelee. Pilvet ovat harvinaisempi vieras ja aurinko jaksaa tehdä hommia aamusta iltaan. Aamuisin lämpötila on 20 paremmalla puolella ja iltapäivisin varjossa noin 40. Auringossa arvelemme 50 tietämissä.. Nautimme auringosta, mutta hyvin paljon myös Suomesta tulleista uutisista: siellä on talvi ja lumi maassa!


Paikallinen lämpömittari: pakkasella alle 30:ssä, hymy sen jälkeen, aurinko paistaa.... hmm.

Jouni nakuttelee hyttysverkkoja ikkunoihin, Mari tuli juuri koulusta. Koulussa alkaakin olla viimeiset hetket käsillä ennen kesälomaa. Täällä joulu vietetään kesälomalla, kouluvuosi alkaa taas tammikuussa. Huomenna on viimeiset oppitunnit ja sitten alkavat koeviikot. Kahdeksannella luokalla on 2 viikkoa kokeita, maanantaista perjantaihin, joka päivä eri koe. Kysyin tänään muutamalta oppilailta miten he uskovat jaksavansa moisen rumban, mutta he vastasivat ”fine”. Ajatella jos Suomessa olisi samainen käytäntö ennen kesälomaa, kuinka väsyneitä oppilaat alkaisivat jo olla. Toisaalta loppurutistuksen jälkeen oppilailla on sitten ansaittu loma edessä. Minä en enää anna läksyjä poloille, kertaan tippejä kokeisiin ja pidämme hauskaa yhdessä viimeisellä tunnilla.

Viikonloppuna ajetaan pienelle reissulle kohti itää. Lähdemme amerikkalaisten vapaaehtoisten kanssa hengähtämään viikon työstä, etsimään villieläimiä kamera kourassa ja vierailemaan muutaman tutun luona, jotka ovat täällä kanssa vapaaehtoistyössä.


Vehnäsiä ruisjauhosta, leseistä ja vehnästä. Kotoista.




Muutaman paikallisseurakunnan yhteinen pyhäkoululeiri, johon Janne otti meidät mukaan. Parisataa lasta kuunteli raamatunkertomuksia ja opetteli isolla porukalla moniäänisiä lauluja. Me esitimme kolmisin heille jouluevankeliumin Julian nuken kanssa..


Jannen sivubisnes: raamattu- ja virsikirjamyynti. Raamattuja ei ole täällä helppo saada. Niinpä Janne toimittaa sinne, missä tarvitaan. Niitä menisi enemmän kuin myytäväksi saa, mahtavaa nähdä miten tärkeä tuo kirja on.


Nkurenkurun päätie ja meidän työmatka.



Lentopalloa kaupungin kentällä iltaisin kunnes pimeä laskee.