Rakensimme jättiläisen keinun keskuksen pihaan, jota testattiin koko henkilökunnan kanssa.
Nyt meidän auto on ainaskin 4000 euroa arvokkaampi.
Hartiat ja käsivarren lihakset tuntuvat jokaisessa liikkeessä. Kyse ei kuitenkaan ole kiipeilyn aikaansaamasta väsymyksestä vaan lapionvarren sekä haravan heiluttelusta. Saksassa ollaan, seuraavan kolmen kuukauden kodissa, Hainichenin pikkukylässä melkein Tsekin rajalla. Tämä on Missionuorten keskus, joka keskittyy perheisiin, lapsiin ja nuoriin. Täällä on samanlainen seikkailurata kun USA:ssa, mutta vähän pienemmässä mittakaavassa.
Koimme mukavan yllätyksen kun saimme kaksi hyvää ystävää Oregonin keskuksesta, Amerikasta, kylään tällä viikolla. He ei tienneet meistä, emmekä me aluksi heistä. Kävimme yllättämässä heidät ja hakemassa tänne.. ;) Nyt ollaan yhdessä koko porukalla huhkittu ja laitettu seikkailurataa valmiiksi ensi viikolla tulevia ryhmiä varten. Viime viikko hujahti nuorten King’s Kids-leirillä, jossa kahdeksankymmentä saksankielistä teiniä piti huolen siitä, että tunsimme itsemme vanhaksi kun vihdoin olimme leirin jälkeen omassa huoneessamme ja nukuimme yli 10 tuntia putkeen.
Olemme yllättyneet siitä, että itäsaksan kulttuuri vaatii hieman tutustumista. Sitä olettaisi, että suomalainen sujahtaisi tänne kuin varpaat sukkaan, mutta huomasimme leirillä, kuinka paljon väärinkäsityksiä syntyi siitä, ettemme ymmärtäneet toistemme tapoja toimia.
On ollut mielenkiintoista seurata tulivuoren aikaansaannoksia Euroopan liikenteessä. Yritimme koko eilisen päivän etsiä meidän ystäville vaihtoehtokuljetusta seuraavaan kohteeseen kun koneet olivat maassa, bussit täynnä ja kahta yhteyttä vaille myös junat. Jouni heitti heidät lopulta aamuyöllä junaan, joka auttoi heitä puolimatkaan. Uutisotsikot johti ajatukset elokuviin, joissa kuvataan maapallon viimeisiä vaiheita kun mikään ei enää toimi eivätkä ihmiset pääse enää liikkumaan paikasta toiseen. Nyt ei olla lähelläkään maailman loppua, mutta lentokielto pysäyttää miettimään, miten ja minkä varaan tämä maailma on rakennettu.
Täällä oli eilen naistenseminaari, jossa puhuttiin miten ihminen kohtaa elämässään hankalia elämäntilanteita ja minkä varaan ihminen laittaa toivonsa. Puhuja kehotti jokaista, huolimatta siitä paistaako omassa elämässä aurinko vai varjostaako sitä pilvet, kirjoittamaan ylös seitsemän asiaa, jotka ovat oman elämän kaikista tärkeimmät asiat. Ne on varmasti jokaiselle erilaiset, mutta kun kirjoitin omiani, yllätyin miten lähellä kaikki tärkeimmät asiat ovat. Ne ovat pieniä pysyviä asioita kuten toivo isomman Isän varjeluun ja johdatukseen, oma rakas aviomies vierellä, pysyvä koti, perustarpeet ja merkitykselliset ystävät ympärillä. Työ, sosiaalinen verkosto ja tunne siitä, että on jossain oikealla paikalla riittää usein onnelliseen elämään, mutta jos jokin niistä puuttuu, niin myös koko paketti horjuu.
Tällä matkalla on saanut huomata, miten tärkeimpiin asioihin ei tarvitse materiaa ja ihminen pärjää yllättävän hyvin ilman niitäkin asioita, jotka on tullut hankittua moneen käyttötarkoitukseen matkan varrella. Kamerakaupoilla me kyllä kävimme heti parin viikon päästä edellisen kameran katoamisesta. Oikeastaan olimme onnekkaita, sillä saimme nyt sen kameran, josta olimme hieman haaveilleet, mutta jota emme olisi millään raaskineet ostaa: uusi malli, jossa on enemmän valovoimaa. Ehkä se oli hyvä päätös, sillä olemme kahdessa viikossa ehtineet ottaa jo melkein 2000 kuvaa moneen tarkoitukseen.