Aloitimme edellisen vuorokauden kello 05.50 keskeltä Itä-Saksaa, nappasimme ruotsalaisen kaveripariskunnan Berliinistä matkaseuraksi ja jatkoimme lautalla skandinaaviselle maaperälle. Iltapalastimme kavereilla, yövyimme kaksi tuntia ja aloitimme yöllisen matkanteon Tukholmaan. Tuntui hassulta, että aurinko porotti hiljalleen jo neljän jälkeen yöllä ja jouduimme käyttämään aurinkolaseja! Yöllisestä matkanteosta Marilla ei ole montaa muistoa kauniin sumun ja sen välistä pilkistävien auringonsäteiden lisäksi, mutta Jouni osti huoltoasemalta eläköityneen yökahvin. Autokin taivalsi iloisen tasaisesti, koska olimme tulleet pohjoisen vauhtivyöhykkeelle, jossa maksiminopeus oli 120 km/h. Nyt saamme unohtaa Saksan autobaanat, joissa keskinopeus lähenteli 150 kilometriä tunnissa.
Aika tarkkaan kaksitoista kuukautta matkaamista takana ja koti taas Tampereella haussa. Vaikea on sanoa, mitä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen, sillä monet kokemukset opettavat vasta paljon jälkikäteen kun elämä tuo uutta eteen. Koimme yhdessä seitsemäntoista maata, suurin osa kolmella eri autolla, joiden yhteinen kilometrimäärä lienee lähes 35-40 000. Ehkä voisi sanoa, että auringonlämpö, monet yhteiset tunnit autossa, kiipeilykallioilla sekä uusien ihmisten parissa ja eri kulttuureihin asettuminen antoi eniten. Koimme, että välivuotemme tässä vaiheessa elämää oli oikea päätös, sillä nyt se oli mahdollista ja monella tapaa vahvistava asia meidän elämässä.
Tärkeintä on kuitenkin tainnut olla meidän yhteisen liiton perustan vahvistuminen. Ei aina ollut helppoa viettää paljon aikaa kaksin ympäristössä, jossa pitää jatkuvasti päättää yhdessä mitä seuraavaksi, missä yötä tai mikä olisi kummallekin tärkeää, mutta ehkä juuri sen ajan kautta opimme toisistamme paljon. Ensinnäkään ei saa liian helposti olettaa ymmärtävänsä mitä toinen ajattelee tai tuntee jossain tilanteessa, jollei sitä yhdessä kommunikoi eikä kulmakiviä saa jättää lojumaan meidän välille, sillä ne vaikuttavat paljon tuleviin hetkiin. Pienet erimielisyydet varmasti korostuvat tällaisella matkalla, mutta ne myös opettavat toisesta paljon, sillä niiden kautta oppii kohtaamaan toisen paremmalla tavalla. Avioliitto on armoa, opettelua ja tärkeimmän asian näkemistä toisessa pienten asioiden keskellä.
Hauskaa on ollut viettää aikaa yhdessä erilaisilla valtateillä, uusissa maissa sukkuloidessa, majoittuessa auton takaluukussa tai pienessä teltassamme. Olemme kohdanneet monia ihmisiä, joiden kohtaaminen on ollut tärkeää. Olemme jakaneet paljon asioita yhdessä, opetelleet luottamaan (kiipeily on oiva laji avioparille ;), keskustelleet, auttaneet monia ympärillä olevia ja päässeet lukuisille rauhaisille paikoille lomailemaan yhdessä.
Erilaiset kulttuurit (vaikka olisivat vain EU-maissakin) opettavat näkemään asioita sekä kokonaisuuksia eri tavalla. Jokainen tavattu ihminen jättää jonkin jäljen ja avaa uusia tapoja ajatella tai nähdä omaa ympäristöä. Ehkä se on tällaisen matkan antia, koska meillä oli mahdollisuus tutustua joksikin aikaa uusien ihmisten elämään, oltiin sitten Amerikan ihmemaassa, Namibian aavikoilla, spartalaisilla kiipeilykalliolla tai järjestelmällisellä Saksanmaalla. Jokainen ihminen pärjää omalla tavallaan eikä se mitä itse ajattelee, ole aina ainoa tapa ajatella, elää tai kokea. Ajattelen, elän ja olen olemassa.
Kiva kun olet kulkenut matkalla mukana. Nähkäämme siis seuraavaksi kasvotusten!)
Kiipeämässä porukalla. Löydätkö Marin ja Jounin? (Vihje: sininen ja keltainen paita)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti