Tänään oli aivan täysin vapaapäivä. Sisko perheineen lähti viikonloppuna etelään ja Suomea kohti. Me jäimme vahtimaan taloa ja imemään aurinkoenergiaa. Aamulla pakkasimme eväät ja pari litraa vettä reppuun, passit käteen ja lähdimme jalan matkaan. Kävelimme paikalliselle raja-asemalle Namibian ja Angolan välisen joen varteen aikeina tehdä kävelyretki Angolan puolella. Kuinka sattuikaan, sinne oli tuotu moottoriveneitä puisten kanoottien rinnalle ja niillä sai ilmaisen kyydin kun taas kanootti maksoi 20 eurosenttiä. Marin Laihialainen sukujuuristo iloitsi.

Satuimmekin melkein kuninkaan aikaan paikalle. Kuvernööri oli juuri tulossa vierailulle ja kaupungin väki oli kerääntynyt voittoisan puolueen punaisissa t-paidoissa, lippiksissä ja sateenvarjojen kanssa odottamaan arvokasta vierasta. Paikalla oli Nkurenkurun pormestarikin vaimoineen. Satuimme tutustumaan paikalliseen enkun opettajaan, joka tuli oppaaksi. Ja niin kuvernööri saapui kotvan kuluttua (Afrikan aika on oma käsitteensä) yksityiskoneella ja autosaatossa paikalle. Raidallisessa t-paidassa. Koulun lapset lauloivat kansallislaulun ja hurrasivat. Kuvernööri vihki käyttöön uudet hallintorakennukset.

Sen jälkeen kiertelimme kylällä. Siellä on ollut hienoja portugalilaisten siirtolaisten rakennuttamia taloja, mutta nyt ne ovat palasina, pommitettuina. Yli 30-vuotinen sisällissota on vaatinut veronsa. Maa alkaa vasta toipumaan. Rikas maa luonnonvaroineen (öljy, timantit..), mutta rajan toisella puolella Namibiassa kehitys on paljon pidemmällä. Opettajilla ei ole pätevyyttä Angolan puolella eikä kaupungista löydy ruokakauppaa, vaan ostokset tehdään Namibian puolella. Paikallinen baari osti muutamaa perushyödykettä ja myi kalliimmalla. Paikalliselle K-kauppayrittäjälle olisi markkinat.

Meillä oli hauska kävelyretki ja iltapäivällä saavuimme puisella kanootilla takaisin Namibian maaperälle. Ulkomuotomme oli auringossa olon jälkeen tomaattimainen, onneksi ilmastointi jäähdyttää punaisia jäseniä.